Minua riivaa jonkin sortin hyvän tekemisen pakko. Siihen kietoutuu itsekkäitä syitä alkaen kroonisesta ompelukuumeesta: toiselle ompeleminen on jollain tapaa epäitsekkäämpää, mutta vähintään yhtä nautinnollista kuin itselle tekeminen. Sitä paitsi antaminen tuottaa itsessään mielihyvää samoin kuin omien vahvuuksien käyttäminen toisten auttamiseen.

Osaa suomalaisista tuntuu vaivaavan vastavuoroisuuden taakka: palvelus pitäisi aina korvata suoraan palveluksena - tai vielä pahempaa, rahana. Apua ei osata ottaa vastaan ilman vastavuoroisuutta, ettei vaan jäädä kenellekään mitään velkaa. Liekö syynä (turha) ylpeys omasta pärjäämisestä, että korvaukseton apu koetaan negatiivisessa mielessä hyväntekeväisyydeksi. On tietysti niitä, joille vastaanottaminen ei ole mikään ongelma joko siksi, että he itse ovat valmiita tarvittaessa antamaan tai siksi, että he kokevat ansaitsevansa kaiken mahdollisen hyvän luonnostaan.

Minä nautin omasta pienestä "hyväntekeväisyydestäni", mutta vain silloin, kun tiedän vastaanottajan olevan aidosti kiitollinen ja valmis auttamaan jotakuta toista. Kun minä ilahdutan jotakuta, joka auttaa seuraavaa ja hän puolestaan seuraavaa, hyvä lopulta kiertää takaisin, itselle sopivimmassa muodossa - ja se on helppo ottaa vastaan, ilman suoran vastavuoroisuuden taakkaa tai ajatusta siitä, että on jotekin alentavaa olla vastaanottajana tai autettavana. Hyvää mieltä varjostavat vain ne, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan hyväksikäyttävät hyvän kierrättäjiä: ottavat, mutta eivät koskaan anna. Kieltäytyäkö auttamasta heitä vai ajatella, että ei sekään antaminen ole oikeasti minulta pois.
Lopulta tässäkin asiassa pätee se, että asenteet voivat muuttua vain, jos minä itse ensin muutan asennettani.

Annetaan hyvän kiertää, reunaehdoitta.