Päätin aloittaa sunnuntaina pikkupojan slipoverin Novita Ministä (60% puuvilla, 40% akryyli) rasitusvammaista kättäni verrytelläkseni. Suuntaa-antavia mittoja katselin jostakin lehdestä talteen ottamastani slipoveriohjeesta ja neuloin jopa mallitilkun, jotta pääsin alkuun "omasta päästä" -mallin kanssa. Yritin olla kovinkin nokkela arvioidessani mallitilkun ja vaa'an avulla langan riittävyyttä kuhunkin kokoon. Päädyin neulomaan liivin noin 80-senttiseksi ajatellen, että saisin lähes kaikki langat (140 g) käytettyä, mutta ne kuitenkin varmasti riittäisivät.
Tänään se valmistui, kun hihansuuresorit oli kertaalleen purettu ja uudelleen neulottu. Koko oli yllättäen passeli kuopukselle, joka asiaankuuluvasti elvisteli liivissä tyytyväisenä. Kuvaamisesta hän sen sijaan oli kanssani hieman eri mieltä, joten jouduin tyytymään tavallistakin heikompaan otokseen.
Miten huono onni sitten tähän kaikkeen liittyy? Kun sain kuvan otettua, lähdin itsetyytyväisenä tarkastamaan otoksia tietokoneelle. Tällä välin kuopus oli löytänyt ikkunalaudalle unohtamani sakset (hullun tuurilla sentään lasten tylppäpäiset askartelusakset teräväkärkisten ompelusaksieni sijaan), joilla hän tyytyväisenä nirhaili uutta pukinettaan minun palatessani koneelta uutta kuvaa ottamaan. Onni onnettomuudessa vain yksi lanka oli katkennut, joten paikallisen purku- ja paikkausoperaation jälkeen liivi oli pelastettu. Opettavainen kokemus, jota ei kuitenkaan viitsisi toistaa.
Session aikana kuopus onnistui myös paskomaan vaippaansa niin ison satsin, että sitä riitti villahousuun asti ja vaipan avatessa se levisi lopullisesti vessan joka sopukkaan. Ennen villahousujen kuurausta ja liivin korjausta kuopus oli kuitenkin pistettävä nukkumaan. En päässyt unohtamaan villahousujen pesua kuopuksen nukahdettua ja istahdettuani korjaustyömaalle, sillä sonta lemahti edelleen - ilmeisesti sitä oli siis pyjamassani asti.
Paska homma, mutta tulipahan tehtyä...
Kommentit