Perheessämme yritetään noudattaa kohtuullisuuden periaatetta myös joululahjoissa, joten niiden valmistus tai hankinta ei aiheuta stressiä - mutta ei myöskään ole luomassa joulumieltä ja odotuksen kihelmöivää tunnelmaa. Niinpä tänä vuonna ajattelin viritellä jonkin sortin jouluaskarteluja fiiliksen nostattamiseksi.

Eräänä aamupäivänä askartelin kaksivuotiaan kanssa muutaman joulukortin:

Minä väsäilin ruskean pellavasekoitekangaspalasen päälle tonttusia napeista, huovanpaloista ja parsinlankapätkistä virkatuista ketjusilmukoista. Sillä aikaa kuopus silppusi taitavasti saksilla yhden korttipohjan, tärväsi puoli puikollista liimaa toisen korttipohjan molemmin puolin (ja luultavasti myös suuhunsa sekä nappirasiaan), levitteli kourakaupalla nappeja pitkin ja poikin keittiötä - sekä lopulta asetteli pari nappia myös hyvin liimaiselle korttipohjalleen. Olin iloinen ja ylpeä pienestä askartelijastani, harmi että hän päätti repiä napit irti kortistaan liiman kuivuttua.

Jonkin toisen iltapäivän ratoksi otin esille piparimuotteja, huovutusvillaa, vettä ja astianpesuainetta. Yllätyksekseni kuusivuotiaskin innostui huovuttamisesta ja jaksoi hangata kahta muotillistaan kiitettävästi. Kuopus keskittyi pääasiassa veden kaateluun ja vapaahuovuttamiseen.

Huovutustemme tuloksiin (ylhäällä oikealla) virkkasin ripustusnauhat joulukuuseen ripustamista ajatellen, omaan huopasydämeeni ompelin lisäksi pykäpistoja ryhdistämään ilmettä. Myöhemmin innostuin virkkaamaan ruskean Maijan jämistä pipareita, joihin virkkasin "sokerikoristeet" valkoisella Chenillellä. Lopun punaisen vaihtokauppa-Nallen (sekä hiukan Chenilleä ja pari jämänappia) tärväsin virkkaamalla pari tonttulakkia ja sydämen joulukuusen koristeiksi. Esikoinen puolestaan kunnostautui askartelemalla täysin omatoimisesti kaksi upeaa joulukorttia, joista olen kertakaikkisen ylpeä ja iloinen.

Kuusenkoristeet (joita on kuvanottohetken jälkeen syntynyt reilut puoli tusinaa lisää) lähetän joulukorttien mukana Tärkeille Ihmisille - niille, joita haluaisi nähdä useammin, mutta joita en syystä tai toisesta tapaa kuin harvakseltaan. Sydämen virkkasin alusta alkaen blogimiehelle, joten se päätyy omaan kuuseen.

Jouluaskartelujen lisäksi pääsin tekemään vielä kerran yhden vauvakortin sekä onnittelukortin tuoreelle isoveljelle:

Kortit menivät perheeseen, jonka äidin ja pojan kanssa minulla on ollut onni ystävystyä tänä syksynä perhekerhon kautta - nyttemmin tapaamme muutenkin kuin vain kerhossa. Uusi pikkuveli sai kortin lisäksi tämän peiton, isoveli puolestaan pikkutraktorin leikkeihinsä. Korttien kuvat ovat kierrätyslahjapapereista, kuinkas muuten, design toistaa jo tutuksi tullutta kaavaa.

Jonkinlaisesta luopumisprosessista muuten kertonee se, ettei ensimmäisestä Puh-peitosta luopuminen tuntunut enää lainkaan haikealta eikä vaikealta, vaan pelkästään mukavalta. Minä, joka en entisessä elämässäni ollut sosiaalisesti kovinkaan taitava, olen lasten myötä huomannut löytäväni uusia hyviä ystäviä, jotka aivan aidosti tuntuvat pitävän minusta, ja se tuntuu joka kerta pieneltä ihmeeltä. Hyville ystäville on hienoa antaa jotakin itsetehtyä ja merkityksellistä, kuten tuo Puh-peitto.