Ensimmäinen finnini on ikuistettu neljännen luokan luokkakuvaan. Siinä se on, melkein keskellä poskea, ikää minulla kymmenen vuotta, finnillä vähemmän. Elettiin 80-lukua, jolloin kymmenvuotias tiesi murrosiästä sen, mitä oli Koululaisen tai Suosikin lääkäripalstalta lukenut. Biologian tunneillakin ihmiskehon muutokset käsiteltiin vasta viidennellä luokalla. Ei ollut internetiä, jossa googlailla eikä kavereiden kanssa puhuttu kuukautisista. Ensimmäiset kuukautiset ja rintsikat olivat valtiosalaisuus vailla vertaa.

Ajat muuttuivat, finnit jäivät. Joskus lukioiässä ajattelin, että tässä ollaan voiton puolella: kyllähän akne viimeistään kahdenkympin toisella puolella hellittää. Eihän aikuisilla ole finnejä, ajattelin, paitsi ehkä isoveljelläni (ja häntä ei laskettu aikuiseksi). Sitten tulivat joka paikan kuivattavat e-pillerit, jotka kyllä veivät finnit, mutta aika paljon muutakin. Finnit (ja se muukin, muuten) palasi e-pillerien lopetuksen jälkeen ja luovutin, ainakin melkein. Jospa vaihdevuodet ainakin auttaisivat...?

Luin viikonloppuna Hyvä Terveys -lehdestä artikkelin aknesta ja siinä todettiin, että aikuisiän finnitauti talttuu viimeistään kolmenkympin korvilla. Jippii, jospa tämä tästä kuitenkin! Vähän tosin heikolta näyttää, sillä molempina raskausaikoina sileänä kukoistama iho alkaa taas pukata talia siihen malliin, että tavoitteena on hyvin juustottu pitsa -look. Yhtä suurta huijausta kuvitella muun kuin kuolon korjaavan ihoni... tai kuten taannoinen virtuaalikeskustelukumppanini totesi: "Tähän ihoon ei auta kuin bensa ja tulitikut."

Muuten, edellä mainittu isoveljeni lähestyy pikkuhiljaa viidenkympin rajapyykkiä - ilman aknea. Ehkä toivoa sittenkin on, minullakin?