Juhannuksena syntyi veljeni rannassa tämä vähintäänkin epämuodostunut risukranssi. Puolustuksekseni voin sanoa, että kuivuneiden koivunoksien taivuttelu ilman minkäänlaisia muita sidosmateriaaleja on oma taiteenlajinsa. Osa oksista katkeilee vääjäämättä, osa jää törröttämään miten kuten.
Koristukseksi risurinkula sai jostakin rantapöheiköstä löytyneen uistimen, joka on luultavasti suurempi kuin valtaosa järven kaloista. Edelliskesänä kerätyt viljantähkät saivat luvan kelvata rantakaislikosta. Yksinkertaisuudessaan ja rujoudessaan kranssissa on mielestäni omintakeista viehätystä.
Sama teema jatkui myöhemmin kotona. Naapuripuiston koivuista pudonneet oksat päätyivät roikkumaan kotioveen.
Koristukseksi risurinkula sai jostakin rantapöheiköstä löytyneen uistimen, joka on luultavasti suurempi kuin valtaosa järven kaloista. Edelliskesänä kerätyt viljantähkät saivat luvan kelvata rantakaislikosta. Yksinkertaisuudessaan ja rujoudessaan kranssissa on mielestäni omintakeista viehätystä.
Sama teema jatkui myöhemmin kotona. Naapuripuiston koivuista pudonneet oksat päätyivät roikkumaan kotioveen.
Koristeeksi en keksinyt siihen hätään muuta kuin muutaman poimulehden kukinnon. Ajattelin myöhemmin kehitellä jotakin näyttävämpää. Lopputulosta ei ole vaikea arvata: kranssi on edelleen ovessa sellaisenaan, poimulehdet kuivuneina nuupahtaneeseen asentoonsa. Siinä se varmaan roikkuu vielä ensi joulunakin.
Kommentit